TalkKarin kaverin kaverin vinkeet

Ravidementikkojen kokous

Kuultu Teivon tallikaviossa. Kaksi miestä keskustelee, hevosista, kuinkas muuten. Poimin keskustelusta herkullisen lauseen:
”Sillä hevosella oli ihan oikea talo siellä tarhassa. Se oli se… se… se… ruotsalainen siitosori. Sen omistaja oli se… se… se… millä oli se putkifirma. Se… putkifirma. Sillä oriilla ajoi kilpaa toi… toi… toi…”
”Kaksiosainen nimi sillä orilla?”, toinen kysyy.
Mietin, että aika monella hevosella on. En lähtisi noilla tiedoilla vielä googlettamaan.

”Ja se oli siellä valmennuskeskuksessa, missä… no, siellä… lähellä mihin Vuorio sillon täältä meni.”
”Millon?”
”No sillon, millon se nyt sinne lähti...”

Taistelen muistaakseni mistä tässä alun perin oli kysymys. Ruotsalaisesta siitosoriista jolla oli talo. 

”Se voitti jenkeissä, Hambon, eikö voittanutkin”, toinen kysyy.
”Tais voittaa.”

Vuorio? Vai se ori? Nyt käsitän, että molemmat miehet tietävät jo hevosen. Kumpikaan ei vain muista sen nimeä. Tai omistajan nimeä, tai valmentajaa, tai asuinpaikkaa.Minulla ei ole aavistustakaan, mistä hevosesta on kysymys, mutta keskustelu itsessään on koukuttava. Kumpi keksii nimen ensin?

Apuja haetaan huutelemalla naapuripöytään: ”Mihin se Vuorio sillon täältä meni, Ruotsiin johonkin, mutta mikä se oli se paikka?” Naapuripöydässä ei muisteta. Yritetään kysyä suoraan ruotsalaista siitosoria, jolla oli oma talo. Ei osumia silläkään. 

Pään raapiminen jatkuu. Miehet miettivät, voittiko se hevonen Mikkelissäkin. ”Ei, ei se käynyt Mikkelissä, kun se oli se… se… se… no… se toinen… silläkin oli kaksiosainen nimi.”
Ei, pojat! Älkää lähtekö tuolle tielle! Yksi nimimysteeri kerrallaan, tai tämä ei lopu koskaan.

Molemmat selaavat nettiä kännykällä. Mietin, mitä hakusanoja Googleen syötetään. Vuorio + Ruotsi + siitosori?  Putkifirma + siitosori + Hambletonia?

”Alf Palema”, lausuu keskustelun aloittanut dementikko juhlallisesti. 

”Alf Palema”, toinen toistaa helpotusta äänessään. Kyllä, se on inhottava tunne, kun jonkun nimen kohdalla aivoissa on musta aukko. Toisaalta se on helpotus, että kun kaksi todella alaan vihkiytynyttä keskustelee, niin sillä ei tunnu olevan mitään merkitystä. 

”Se on kuollut viime vuonna. Vanhuus.” Minä mietin taas, että Vuorio vai Alf Palema. Minulla on niin suuri musta aukko päässäni koko Ruotsin raviurheilun kohdalla, että minun on turha yrittää pysytellä näissä keskusteluissa mukana.  

Käsi. Ohja. Suu. Taito.

Hevosakatemian valmennusseminaarista 4.10 poimittua:

Eläinlääkäri Seppo Hyyppä sanoi, että hevosen pitää liikkua rennosti ottaakseen treeniä vastaan parhaalla mahdollisella tavalla.

Eläinlääkäri ja ravivalmentaja Jarno Kauhanen sanoi, että hevosella nopeusharjoitteiden tekeminen on haastavampaa kuin ihmisellä. ”Siitä 50 metrin vedosta tulee äkkiä 500 metrin veto, eikä se hevonen rentoudu.”

Eläinlääkäri ja kenttäratsastaja Tanja Pehkonen sanoi, että ratsupuolella olisi tarvetta ravipuolen valmennustiedolle. Toisaalta myös ravipuolella olisi opittavaa ratsupuolelta.

Kommentit on irrotettu asiayhteyksistään, niin kuin kunnon provossa pitääkin. Näiden välillä kulkee kuitenkin itse keksimäni punainen lanka, niin kuin kunnon provossa pitääkin.

Minua kun hämmästyttää se, että miksi siitä ravurin 50 metrin spurtista tulee 500 metrinen? Ajatellaan, että on vaikka Peetu, ravisukuinen suomenhevonen, emänisä Suikku. Peetu on 10-vuotias, ajautunut ratsupuolelle kasvattajan elämäntilanteen takia. Peetulla kilpaillaan kenttää ja rataesteitä kansallisella tasolla.

Sitten on Ryöstänpä, ravisukuinen suomenhevonen, emänisä Suikku. Ryöstänpä on 10-vuotias ja sillä ajetaan kilpaa totoraveissa parin viikon välein. Ryöstänpä on ollut samalla omistajalla ja valmentajalla varsasta asti.

Molemmat hevoset ovat huippukunnossa, kisakireeksi viritettyjä ja luonteeltaan vireitä. Katsotaanpa jarrutus täydestä vauhdista kävelyyn.

Peetu laukkaa harja hulmuten mäkivetoja. Mäen päällä 55-kiloinen kenttäratsastaja painaa pienen pyllynsä tiukasti satulaan ja vetää ohjista, joiden päässä on nivelkuolain. Hevonen hiljentää ravin kautta käyntiin, joka on toki vauhdin huuman jäljiltä hieman hermostunutta, kunnes hevonen rentoutuu.

Ryöstänpä painaa jarrukärryt perässä kolmeakymmentäkahdeksaa. 98-kiloinen ravimies kietoo ohjaslenkit ranteiden ympärille ja nojaa koko painollaan taaksepäin. Cresendot soi hevosen suussa, hevonen nostaa päätä ylemmäs ja kiihdyttää vauhtia. Painetaan kärryistä vastukset täysille, vauhti tippuu neljäänviiteen. Tässä vauhdissa ruunan saa ohjattua takaisin tallille, missä se pysähtyy suulin takaseinään ottamatta yhtään kävelyaskelta välissä.

Hevonen on käytännössä katsoen sama, sen harrastama urheilulaji on eri. Se laji ei kuitenkaan tee siitä hevosesta pullaria. Varsa ei ala painaa suuttomana ohjalle siinä vaiheessa kun sen omistaja maksaa siitä ensimmäisen ennakkomaksuerän Kriteriumiin. ”No kun se on ravuri” on ihan läpipaska selitys sille, miksi hevosesta puuttuu ratti ja jarrut. ”No kun minä olen ravivalmentaja” on parempi.

Anteeksi vaan, oikein isosti, mutta tässä on mielestäni se isoin asia, mikä ravipuolella olisi opittavaa ratsupuolelta. Käsi, ohja, hevosen suu. Kuulostaa yksinkertaiselta. Vedä niin se pysähtyy, vedä vain toisesta niin se kääntyy. Kaikki osaa vetää, mutta vain osa muistaa hellittää välillä. Siksi se ei ole yksinkertaista.

Ratsastajan kädessä liikkuu jokainen nivel. Pidäte on pienimmillään käden puristuminen nyrkkiin ja kun hevonen myötää, nyrkki myötää heti takaisin. Asioita alkaa tapahtua ohjan välityksellä sadasosasekunneissa.

Ravipenan kädessä ei liiku kuin olkanivel. Pahimmillaan ei liiku sekään, vaan pidäte on pienimmillään koko torson taivuttaminen jäykkänä taaksepäin. Hevonen yrittää reagoida pidätteeseen, ravipena ei ehdi vastaamaan tarpeeksi nopeasti. Hevonen toteaa että no what the fuck, jos sinä kiskot siellä koko ajan, niin kiskon sitten minäkin. Alkaa kymmenvuotinen kamppailu siitä, kumpi vetää kovempaa.

Ratsuilla 50 metrin veto ei voi venyä 500 metriseksi. Katsokaa kansainvälisen tason estekisoja. Hevoset käyvät aivan taatusti yhtä kuumana kuin keskiverto ravihevonen ennen lähtöauton irtoamista. Silti niistä yksikään ei lähde ryöstämään hallitsemattomana suuntaan x vaan ratsastaja pystyy säätämään niiden askeleen pituutta ja tempoa esteiden välissä täysin haluamallaan tavalla. ”Koska se on ratsu”? Ei, vaan koska sillä on kyydissä ratsastaja. Ja koska ratsujen on pakko pysyä koko ajan kuulolla ja hallinnassa, jos niillä meinaa pärjätä.

Ravihevosen ei tietysti ole ihan pakko. Sata tai kolmesataa metriä, kolmeaviittä vai kolmeakymmentä, ei se nyt ole niin justiinsa. Kai. Mutta palataan vielä siihen, mitä Seppo Hyyppä sanoi. Hevosen pitää liikkua rennosti. Katsopa ruunaa Ryöstänpä. Onko rento?

Tämän mustavalkoisempaa kuvaa en osaa tästä aiheesta maalata. Toivottavasti edes joku suuttuu. Ja toivottavasti joku toinen herää ajattelemaan tätä asiaa.